Pentuja!?

 Suunnitteilla kääpiösnautserin pentuja, kesälle 2015 <3

Suunnitteilla olisi astuttaa Ninni eli Darya's Joyful Jasmin seuraavasta juoksusta. 

Ninnin kanssa harrastetaan agilityä ja sille on koulutettu myös tokoa. Ninni palkkautuu treenatessa sekä nameilla, että lelulla. Ninni on saanut tänä talvena näyttelyissä Virossa 2xEH:n. Ninnin silmät ja polvet ovat terveiksi tutkitut (Distichiasis, eli pari ylimääräistä ripseä). Ninnillä on normaalit varpaat ja sillä on My Dog DNA-passi.

Ninni koiranetissä: http://jalostus.kennelliitto.fi/frmKoira.aspx?RekNo=FI46780/12&R=183.4

Darya's Joyful Jasmin (kuva Tarja Ivakko)

Uros Ticklen's Armas Adolf eli Aatu elää "kotikoirana". Aatu on saanut näyttelyistä 1xEH:n, 3xERI:n ja 1x SERTin. Aatun silmät, polvet, lonkat ja selkä ovat terveet (silmät ja polvet virallisina). Aatulla on normaalit varpaat.


Aatu koiranetissä: http://jalostus.kennelliitto.fi/frmKoira.aspx?RekNo=FI41640%2F10&R=183.2 

Ninniin voi tutustua Turussa ja Aatuun Mikkelissä (välillä Aatu vierailee myös Jyväskylässä ja Turussa). Pentujen odotetaan olevan pippuri&suola-värisiä. 
Lisätietoja: stiina_hatakka(at)hotmail.com


 

Ticklen's Armas Adolf (kuva Eija Hatakka)

TOKOa ja toipumista

Osallistuttiin Jekun kanssa kahtena helmikuisena viikonloppuna tokokoulutuksiin. Ensimmäisessä kouluttaja toimi Nina Manner ja toisessa Tarja Melakari, jonka opissa olimmekin jo viime vuoden huhtikuussa kerran.

Nina Mannerin koulutukseen otin aiheiksi ohjatun noudon ja toiselle kierrokselle vireen ylläpitämisen. Kokeiltiin Jekulle ohjattua ensin ihan niillä ohjatun kapuloilla, se sujui ihan ok:sti siihen nähden, että ensin se oli hiukan hämmentynyt siitä, että mikä kapula tää on? Tultiin siihen tulokseen, että on parempi kuitenkin treenata nyt vaikka palloilla, kun noudossa on hiottavaa palautusvauhdin kanssa. Otettiinkin vielä sitten narupalloilla treeni ja se meni ihan hyvin. Merkille menemistä täytyis alkaa naksuttelemaan, oikean paikan hakemista siinä. Nythän Jekku osaa kiertää merkin täysillä, kun on treenattu tulevan alokkaan merkinkierto-liikettä, jossa koira palaa perusasentoon. Hmm. mistä näihin kaikkiin keksii eri käskyt :D

Koska Jekku esitti ihan hyvää virettä seuraamisessa, niin juteltiin aiheesta vaan sen verran että niitä palkattomia / laumalla palkattavia liikkeitä täytyisi nyt vaan lisätä ja vaihteluväliä niihin. Itse toivoisin Jekun seuraamiseen ja muuhunkin vielä lisää potkua, mutta sitä on hyvin todennäköisesti tulossa nyt, kun sen vietikkyys on iän myötä noussut. Seuraamisessa saatiin kyllä yksi ongelma esiin, se ei halunnut seurata lähelle peiliä :D Olin huomannut saman edellisviikon hallitreenissä. No, kukapa haluaisi seurata päin jotain mahti-urosta :D Pienet treenit peilin luona ja sopivaan kohtaan palkkaukset auttoivat tämän yli.

Tehtiin myös luoksetulo, jossa Jekku jäi vinoon, niin kuin se tekee ehkä 40% kerroista. Siihen myös sohvatottistreeniä; eri kulmista 1-2 metrin matkalta "luoksetuloja", niin että oppii hakemaan oikean paikan.

Paikallaolossa Jekku oli levoton, katseli ympärilleen, että josko joku antaisi signaalin leikkiin. Pysyi kuitenkin ja menin vapauttamaan hiukan ennen kuin suurinosa porukasta. Paikallaoloon paljon häiriöitä ja yllättäviä sellaisia. Paikalla istuminen meni kivasti, se olikin Jekun eka sitä laatua.

Tarjan koulutuksessa aiheeksi otin peruuttamisen, mitä en ole tehnyt Jekulle vielä yhtään. Siinä lähdetään nyt tekemään kahta eri juttua; toisaalta paikallaan vasemmalle pyörimistä/kääntymistä, kun koira on perusasennossa ja sitten toisaalta peruuttamista niin, että Jekku on mun edessä.

Toisena juttuna katsottiin meidän kakeja. Jekulla ei ole tekniikka ihan puhdas. Nyt täytyy treenata niin, että maasta seisomiseen siirtymisessä etujalat tulisivat paremmin alle, jotta jatkosiirtymiset onnistuisivat puhtaasti. Mikähän se toinen siirtymä olikaan, missä meillä oli sanomista?? Muistaako joku?

Katsottiin sitten vielä Tarjankin kanssa Jekun paikallaoloa. Tarja ehdotti, että vaihtaisin TOKOon Jekun paikallaoloasennoksi "pää maassa"-asennon, koska Jekku tarjoaa sitä itse. Niinpä tehtiin siihen alkutreeniä ja sitä ollaan nyt parit kerrat treenattu kotonakin. 

Tykkäsin kyllä molemmista koulutuksista tosi paljon ja nyt on taas enemmän treeni-intoa! Kiitokset järjestäjille ja kouluttajille!

Ja taas kerran tuli huomattua se, että mikä ero on meikäläisellä ja tokon huipulla olevilla. Ei, en usko että se on (ainakaan pelkästään) se, että mulla on mudi ja heillä BC. Iso asia on mustavalkoisuus, mitään sinnepäin ei hyväksytä, vaan kaikki tehdään tarkasti. Kriteereistä pidetään kiinni. Tämä helpottaa koiraa kyllä tosi paljon, mutta on vaan niin vaikeaa mulle ohjaajana.

 

"Lig" alkaa jo sujumaan :)

 

Liinu haluaa kans tehdä jotain, kun on niin hyvät namit, että menee taas silmät ihan kieroon!

Ja sitten toipilasuutiset:

Jekku kävi Piiralla puolitoista viikkoa sitten. Lanne on nyt suorassa, mutta oikea lapa oli oikein huonossa jamassa ja rangassa huonosti joustoa. Lisäksi Jekun takaosan tulisi nyt kehittyä ja erityisesti parit pienet syvätlihakset sieltä. Suosituksena agility pitkälle tauolle ja jumppaliikkeitä niitä pieniä syviä varten. Agilityn kokonaan jättäminenkin oli puheissa, mutta nyt kun mä olen vihdoin lajille syttynyt, niin varmaankin me vielä koitamme josko se alkaisi sujua turvallisesti.

Liinun vammajalan jänteet ovat nyt sitten kuitenkin repsahtaneet tai venähtäneet, tassu väärässä asennossa ja lerppa. Liinu ei vielä käytä jalkaa. Liinun kanssa suuntaamme seuraavaksi yliopistolliseen eläinsairaalaan hakemaan sieltä ortopediltä mielipidettä, että tehdäänkö jalalle korjausleikkaus. Liinun kohtalo harmittaa kyllä ihan ylipaljon :( Hän niin ansaitsisi sellaisen jalan vielä, jolla pääsisi kirmaamaan vailla huolta.

           "En aio oppia tuollasta turhanpäiväistä tassun antamista", "Minä tiedän, minä osaan!"

             "No ok sit, ihme jumppaamista tämmönen, et opetellaan antamaan oikeaa tassua."

Mitä oikein tapahtui?

Mitä oikein tapahtui? Ja miksi? Miten tämä edes on mahdollista? Nämä koirien krempat ovat olleet ajatuksissa paljon viime vuosina ja nyt syksyllä Mantan hoitamisen tiimoilta taas aktivoituneena. Mutta eihän se näihin jäänyt.

Eilen piti olla tavallisen mukava lomapäivä, joku kiva lenkki, ehkä pienet tokot ja sitä rataa. Aamulla herättiin ja unenpöpperössä vein koirat tuohon lähimetsään aamutarpeilleen, ihan niin kuin joka aamu yli kolmen vuoden ajan, satoja kertoja. Liinu vapaaksi, niin kuin aina, kun se ei oikein mielellään hihnassa tee tarpeitaan aamuisin. Liinu pyrähti metsään ja kohta kuului lyhyt haukkuminen. Kutsuin Liinua ja silloin kuului uikutusta. Liinua ei tullut. Kutsuin uudelleen ja sitten näin, että se tulee pikkuhiljaa, välillä pysähtyen nuolemaan jalkaansa. Kun Liinu tuli lähemmäksi, näin että sillä oli yksi jalka alta. Menin sen luokse ja totesin, että verta tulee. Verta tulee paljon. Otin nyrkkiini lunta ja pidin haavassa, toistin tämän pari kertaa ja sain todeta, että verenvuoto ei tule tyrehtymään lumella. Liinu kainaloon ja kotia kohti. Yritin samalla vielä pitää lumipalloa haavassa, mutta se kastui hetkessä vereen. Vein Liinun kylppäriin ja kävin hakemassa lääkelaatikosta taitoksia ja idealsiteen. Tällä välin kylppäristä oli tullut teurastamoa muistuttava tila. Tajusin, että nyt ei pelkkä tiukka sidos riitä, vaan täytyy tehdä paineside. Tässä kohtaa tuli pientä säntäilyä, kun pähkäilin, että yritänkö samaan aikaan soitaa eläinlääkäriin ja mitä ihmettä laitan idealsiteen väliin. Pieni shampoopullo valikoitui ja sain siteen tehtyä. Sitten soittamaan. Ensimmäiseltä klinikalta ei vastattu puhelimeen. Onneksi on nykypuhelimet ja puhelimella nettiin ja sieltä seuraavan numeroa kehiin. Pet-Vetistä vastattiin heti ja selitin tilanteen, että tikkejä varmaan tarvitaan. He lupasivat ottaa meidät heti, kun pystyin lupaamaan että olemme vartissa paikalla.

Klinikalla odotimme hetken ja sitten pääsimme sisään. Liinu rauhoitettiin ja hoitaja vei Liinun toiseen huoneeseen siteen aukaisua varten. Jonkin ajan kuluttua eläinlääkäri tuli sanomaan, että -tule katsomaan, pahalta näyttää. Juuri kun olin Marian kanssa chattaillut, että - ei, en usko että jänteitä meni. Mutta oli mennyt, kaikki jänteet tuosta oikeasta takasesta olivat poikki. Vaikka mitä pystyn yleensä katsomaan, eikä tee pahaa, niin tuota näkyä riitti kaksi sekuntia; oma koira ja törröttävät jänteidenpäät. ELL sanoi, että jos mitään muuta ei paljastu, niin kokoon kursimisella pitäisi olla aika hyvä ennuste. Liinu jäi kursittavaksi ja lähdin kotiin. Iltapäivällä ELL soitti ja kertoi, että leikkaus oli onnistunut hyvin ja että paranemisennuste on hyvä, kotikoiraksi. Ratkaisevaa ennusteen kannalta oli se, että Liinu pääsi / tuotiin niin nopeasti hoitoon. Ja vaikka sitä aamulla ajatteli, että valuvan veren määrä näyttää aina suuremmalta, kuin mitä sitä todellisuudessa valuu, niin kun paineside oli purettu, oli verta alkanut taas tulemaan pulppuamalla. Jotenkin adrenaliinin avulla olin onneksi pystynyt toimimaan järkevästi. Hain potilaan kotiin. 

Nyt sitten alkaa kuntoutuminen. Kuusi viikkoa täytyy olla aloillaan ja niistä kolme tassu on "nyrkissä", että kursitut jänteet eivät "ratkea". Jos jotain onnea tässä onnettomuudessa, niin onneksi Liinu on aika rauhallinen muutoinkin, kun nyt ei saa yhtään riehua. Ja onneksi hän on jo valmiiksi kotikoira, se antaa tietyn rauhan kuntoutukseen. Ja mikä onnekas sattuma, että satuimme kaikista alueen eläinlääkäreistä tämän alan osaajan käsiin!

Mulla soi nyt vaan päässä seuraava lastenlaulu: Pikku-Liinu loikki, jalka meni poikki, mutta neiti tohtori, jalan kiinni ompeli, teki solmun tiukan, Liinu itki hiukan.

Mudilan elämää, ajatuksia koirien kanssa harrastamisesta

Uusi aikakausi mudilassa on alkanut, kun itsevaltias Manta siirtyi loppuvuodesta ajasta ikuisuuteen. Rauha hänen muistolleen ja blogilleen. 

Mantan kanssa sain elää ikimuistoisia hetkiä harrastuksissa, treeneissä ja kokeissa, arkielämää kotona unohtamatta. Manta oli koira, joka oli aina valmis ja aina valmis laittamaan itsensä peliin täysillä ja koira joka rakasti haasteita. Mantan kanssa harrastimme hakua, jälkeä, etsintää ja hiukan tokoa. Kävimme myös agilitytreeneissä noin puolen vuoden ajan, mutta koska aika oli rajallista, niin agility jäi, koska se oli minulle ohjaajana vähiten kiinnostava laji. Mantan kanssa pohjien tekemiseen meni paljon aikaa, koska sen hallinnassa oli paljon työstämistä. Mutta sitten, kun asiat loksahtivat, niin alkoi varsinainen koeputki. Käytiin useita kokeita per vuosi, osasta tuli tulosta ja osasta vain kokemusta. Noiden vuosien aikana tuli opittua se, että PK-kokeessa (ja TOKOssakin) voi tapahtua ihan mitä vaan. On monia asioita, jotka voivat koiran suoritukseen vaikuttaa ja joita ei ole voinut harjoitella. Täytyy muistaa, että puhutaan kokeista, ei kisoista. Kokeeseen mennään tarkistamaan koiran koulutustaso. Usein kyllä harmitti kovin, jos tulosta ei tullut, mutta aina, viimeistään kotimatkalla pystyin jo analysoimaan, että mitkä osiot kokeessa onnistuivat hyvin ja missä olisi harjoittelemisen varaa. Yksi asia, minkä sain oppia kantapään kautta on se, että koiran tulee olla "satku" tai ainakin lähellä sitä, jotta se pystyy optimaaliseen suoritukseen. Tällä tarkoitan sitä, että sairaalla tai huonokuntoisella koiralla ei ole asiaa lähteä kokeisiin. Etenkin 3-luokan kokeet ovat koiralle jo fyysisesti rasittavia ja etsintäkoe 1-luokasta asti. Itse tein virhearvion Mantan ollessa 5-vuotias. Koiralla oli selkeästi joku allerginenreaktio ja päässä turvotusta koepäivän aamuna. Minä, yli-innokkaana, kilpailuviettisenä, kunnianhimoisena??? päätin kuitenkin ajaa koepaikalle ja katsoa, josko koira normalisoituisi ja päästäisi osallistumaan. Turvotus oli hiukan matkalla laskenut ja tein päätöksen osallistua. Hellettä oli +25 astetta ja koira meinasi pyörtyä keskilinjalle juostuaan noin kolme pistoa puolelleen. Keskeytin. En meinannut saada kilpailukirjaa pois kesken kokeen, vaikka koira oli heikossa kunnossa. Viilensin ja juotin koiraa ja se selvisi. Myöhemmin varmistui, että sitä oli purrut käärme, oletettavasti koetta edeltävänä iltana. 

Paljon olen tästä virhearviosta itseäni suominut. Miettinyt, että mikä ajoi tuohon ratkaisuun. Milloin oma harrastaminen muuttui siitä, että snautserini Allu sai itse valita harrastuksensa siihen, että minulle tuli kova tarve yrittää saada SM-kisoihin vaadittavat tulokset kasaan? Tuon kokemusken jälkeen olen varmasti osannut harkita tarkemmin, että milloin mennään kokeeseen ja milloin ei. Mutta ei se niin helppoa ole. Mantahan mursi seuraavana kesänä varpaansa, sai virhediagnoosin eläinlääkärissä ja pötki muutaman kuukauden ja muutaman kokeen murtuneella varpaalla. Ihmeen kireä vaan oli koepäivän jälkeen, mut sehän oli luonteeltaan tiukkapipoinen. Hmm, mistä eroittaa toisistaan hiukan tiukkis perusluonne ja kivusta johtuva aggressiivisuus. Sitä saikin sitten miettiä koko Mantan loppuelämän ajan. Varvas leikattiin ja sitten koira kipeytyi selästä/lantiosta. Koskaan ei saada tietää, saiko se tällin lantioon jossain vaiheessa vai johtuiko oireilu väärin liikkumisesta. Aiheutinko sille itse kenties ongelman selkään / lantioon treenatessani eteenmenoa liinapysäytyksillä vai saiko se hermovaurion varvasleikkauksen yhteydessä. Spekulointia voi jatkaa loputtomiin. Mutta koska kohtalo tuo omia oikkujaan matkaan, niin on jotenkin tullut tarve miettiä sitä, että mitä sitä on valmis harrastamisen eteen uhraamaan.

Tuossa vieresäni sohvatyynyn päällä makaa toinen esimerkki, Liinu. Liinu oli nuorena kovin pätevä ja sanoinkin jo ääneen, että en tiennytkään koirankouluttamisen olevan näin helppoa. Mutta jotain tapahtui 1-2-vuoden välissä. Joskus kahden vanhana Liinu ei enää halunnut lähteä treeneihin. Oli sekin järjetöntä. Karrikoiden treeneihin lähdettäessä heitin varpaan leikkauksesta toipuvan Mantan niska-pers-otteella pois oven raosta ja makkariin pakenevan Liinun samalla otteella ovesta ulos "nyt mennään treeneihin!". Ja luonnettahan sitä tuli suomittua, kun koira tilttaili. Yliherkkä, huonot hermot, mä en osaa kouluttaa... Jossain kohtaa sentään tajusin antaa periksi ja se sai jäädä kotiin. Liinun homma alkoi selvitä sen ollessa neljä, kun annoin Mantaa varten varatun osteopaatin tsekata myös Liinun läpi, "vaikka ei siinä mitään ole". Mut oli. Lantio vinossa ja lonkka ja polvi pois omilta paikoiltaan. Osteopaatti korjaili ja sanoi, että "tämän koiran toimintakyky tulee muuttumaan". Mä nauroin partaani "puhu pukille, niin varmaan, ei tän luonteella". Vaan toisin kävi, sen jälkeen oli pitkään niin, että Liinu lähti innokkaana kaikkiin treeneihin. Jäljet kipeänä treenaamisesta olivat kuitenkin jääneet, eikä siitä koskaan tule "kisakoiraa". Tällä hetkellä tilanne on taas se, että se ei halua lähteä mukaan, kun treenikamppeita pakataan, vaan menee makkariin. Ja saa mennä!

Kaiken tämän jälkeen päässäni on pyörinyt monia ajatuksia Jekun kanssa touhutessa. Ensimmäiset isot epäröinnit tulivat viime keväänä, kun tuntui, että se ei opi PK-hyppyä yhtä helposti kuin Allu ja Manta. Mietin vakavasti sitä, että jatkanko PK-lajeja. Haluanko rikkoa koirani? Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään niitä ihmisiä, jotka jättävät PK-lajit hypyn vuoksi väliin (enkä nyt tarkoita pienten koirien ohjaajia, vaan ihan perinteisten PK-rotujen). Tällä hetkellä Jekku vielä treenaa hakua ja jälkeä ja hyppytreeenit menivät kyllä syksyllä eteenpäin. Tosin nyt Jekku on kaikesta hyppäämisestä tauolla, koska se loukkasi syksyllä itsensä agilityssä jääden renkaaseen kiinni. Siitäpä onkin tullut seuraava miettimisen aihe. Jatkaako agilityä, jos koira vetää sitä niin täysillä, että tapaturmia sattuu. Vaikeita päätöksiä ja vaikeaa on jo pitää koiraa tauolla hyppimisestä. Niin paljon kivoja koulutuksia ja epiksiä tarjolla. Pakko vaan takoa päähänsä, että maltti on valttia. Tauko tekee muutenkin varmaan hyvää ja pitkään PK-lajeja harrastaneena talvi voidaan keskittyä siihen mihin ennenkin: vähemmän treenejä, enemmän ja pidempiä lenkkejä. Kokoajan takaraivossa pidän myös ajatusta siitä, että mikäli näissä lajeissa riskit loukkaantumiseen ovat liian isot, niin Jekku tulee keskittymään TOKOon.

Joskus miettii, että onko sitä tullut jo ylitarkaksi noiden koirien fyysisen hyvinvoinnin tarkkailussa, teenkö vääriä havaintoja, ylireagoinko? Kun Mantaa kuntoutti ja tarkkaili kolme vuotta, niin jäikö se päälle? Toisaalta jos koira menee makkariin, kun treenikamppeet pakataan tai vie korvat taakse ja hännän alas kesken agilitytreenin, niin aika selviä merkkejä ne ovat siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Ja yhä enemmän olen koirien (ja hevosten) kohdalla sitä mieltä, että haluttomuuden / tasoon nähden heikon suorituksen takana ei ole huono/heikko luonne tai letkupäisyys vaan ihan kipu tai vaiva, joka joko selviää joskus tai sitten ei.