Uusi aikakausi mudilassa on alkanut, kun itsevaltias Manta siirtyi loppuvuodesta ajasta ikuisuuteen. Rauha hänen muistolleen ja blogilleen.
Mantan kanssa sain elää ikimuistoisia hetkiä harrastuksissa, treeneissä ja kokeissa, arkielämää kotona unohtamatta. Manta oli koira, joka oli aina valmis ja aina valmis laittamaan itsensä peliin täysillä ja koira joka rakasti haasteita. Mantan kanssa harrastimme hakua, jälkeä, etsintää ja hiukan tokoa. Kävimme myös agilitytreeneissä noin puolen vuoden ajan, mutta koska aika oli rajallista, niin agility jäi, koska se oli minulle ohjaajana vähiten kiinnostava laji. Mantan kanssa pohjien tekemiseen meni paljon aikaa, koska sen hallinnassa oli paljon työstämistä. Mutta sitten, kun asiat loksahtivat, niin alkoi varsinainen koeputki. Käytiin useita kokeita per vuosi, osasta tuli tulosta ja osasta vain kokemusta. Noiden vuosien aikana tuli opittua se, että PK-kokeessa (ja TOKOssakin) voi tapahtua ihan mitä vaan. On monia asioita, jotka voivat koiran suoritukseen vaikuttaa ja joita ei ole voinut harjoitella. Täytyy muistaa, että puhutaan kokeista, ei kisoista. Kokeeseen mennään tarkistamaan koiran koulutustaso. Usein kyllä harmitti kovin, jos tulosta ei tullut, mutta aina, viimeistään kotimatkalla pystyin jo analysoimaan, että mitkä osiot kokeessa onnistuivat hyvin ja missä olisi harjoittelemisen varaa. Yksi asia, minkä sain oppia kantapään kautta on se, että koiran tulee olla "satku" tai ainakin lähellä sitä, jotta se pystyy optimaaliseen suoritukseen. Tällä tarkoitan sitä, että sairaalla tai huonokuntoisella koiralla ei ole asiaa lähteä kokeisiin. Etenkin 3-luokan kokeet ovat koiralle jo fyysisesti rasittavia ja etsintäkoe 1-luokasta asti. Itse tein virhearvion Mantan ollessa 5-vuotias. Koiralla oli selkeästi joku allerginenreaktio ja päässä turvotusta koepäivän aamuna. Minä, yli-innokkaana, kilpailuviettisenä, kunnianhimoisena??? päätin kuitenkin ajaa koepaikalle ja katsoa, josko koira normalisoituisi ja päästäisi osallistumaan. Turvotus oli hiukan matkalla laskenut ja tein päätöksen osallistua. Hellettä oli +25 astetta ja koira meinasi pyörtyä keskilinjalle juostuaan noin kolme pistoa puolelleen. Keskeytin. En meinannut saada kilpailukirjaa pois kesken kokeen, vaikka koira oli heikossa kunnossa. Viilensin ja juotin koiraa ja se selvisi. Myöhemmin varmistui, että sitä oli purrut käärme, oletettavasti koetta edeltävänä iltana.
Paljon olen tästä virhearviosta itseäni suominut. Miettinyt, että mikä ajoi tuohon ratkaisuun. Milloin oma harrastaminen muuttui siitä, että snautserini Allu sai itse valita harrastuksensa siihen, että minulle tuli kova tarve yrittää saada SM-kisoihin vaadittavat tulokset kasaan? Tuon kokemusken jälkeen olen varmasti osannut harkita tarkemmin, että milloin mennään kokeeseen ja milloin ei. Mutta ei se niin helppoa ole. Mantahan mursi seuraavana kesänä varpaansa, sai virhediagnoosin eläinlääkärissä ja pötki muutaman kuukauden ja muutaman kokeen murtuneella varpaalla. Ihmeen kireä vaan oli koepäivän jälkeen, mut sehän oli luonteeltaan tiukkapipoinen. Hmm, mistä eroittaa toisistaan hiukan tiukkis perusluonne ja kivusta johtuva aggressiivisuus. Sitä saikin sitten miettiä koko Mantan loppuelämän ajan. Varvas leikattiin ja sitten koira kipeytyi selästä/lantiosta. Koskaan ei saada tietää, saiko se tällin lantioon jossain vaiheessa vai johtuiko oireilu väärin liikkumisesta. Aiheutinko sille itse kenties ongelman selkään / lantioon treenatessani eteenmenoa liinapysäytyksillä vai saiko se hermovaurion varvasleikkauksen yhteydessä. Spekulointia voi jatkaa loputtomiin. Mutta koska kohtalo tuo omia oikkujaan matkaan, niin on jotenkin tullut tarve miettiä sitä, että mitä sitä on valmis harrastamisen eteen uhraamaan.
Tuossa vieresäni sohvatyynyn päällä makaa toinen esimerkki, Liinu. Liinu oli nuorena kovin pätevä ja sanoinkin jo ääneen, että en tiennytkään koirankouluttamisen olevan näin helppoa. Mutta jotain tapahtui 1-2-vuoden välissä. Joskus kahden vanhana Liinu ei enää halunnut lähteä treeneihin. Oli sekin järjetöntä. Karrikoiden treeneihin lähdettäessä heitin varpaan leikkauksesta toipuvan Mantan niska-pers-otteella pois oven raosta ja makkariin pakenevan Liinun samalla otteella ovesta ulos "nyt mennään treeneihin!". Ja luonnettahan sitä tuli suomittua, kun koira tilttaili. Yliherkkä, huonot hermot, mä en osaa kouluttaa... Jossain kohtaa sentään tajusin antaa periksi ja se sai jäädä kotiin. Liinun homma alkoi selvitä sen ollessa neljä, kun annoin Mantaa varten varatun osteopaatin tsekata myös Liinun läpi, "vaikka ei siinä mitään ole". Mut oli. Lantio vinossa ja lonkka ja polvi pois omilta paikoiltaan. Osteopaatti korjaili ja sanoi, että "tämän koiran toimintakyky tulee muuttumaan". Mä nauroin partaani "puhu pukille, niin varmaan, ei tän luonteella". Vaan toisin kävi, sen jälkeen oli pitkään niin, että Liinu lähti innokkaana kaikkiin treeneihin. Jäljet kipeänä treenaamisesta olivat kuitenkin jääneet, eikä siitä koskaan tule "kisakoiraa". Tällä hetkellä tilanne on taas se, että se ei halua lähteä mukaan, kun treenikamppeita pakataan, vaan menee makkariin. Ja saa mennä!
Kaiken tämän jälkeen päässäni on pyörinyt monia ajatuksia Jekun kanssa touhutessa. Ensimmäiset isot epäröinnit tulivat viime keväänä, kun tuntui, että se ei opi PK-hyppyä yhtä helposti kuin Allu ja Manta. Mietin vakavasti sitä, että jatkanko PK-lajeja. Haluanko rikkoa koirani? Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään niitä ihmisiä, jotka jättävät PK-lajit hypyn vuoksi väliin (enkä nyt tarkoita pienten koirien ohjaajia, vaan ihan perinteisten PK-rotujen). Tällä hetkellä Jekku vielä treenaa hakua ja jälkeä ja hyppytreeenit menivät kyllä syksyllä eteenpäin. Tosin nyt Jekku on kaikesta hyppäämisestä tauolla, koska se loukkasi syksyllä itsensä agilityssä jääden renkaaseen kiinni. Siitäpä onkin tullut seuraava miettimisen aihe. Jatkaako agilityä, jos koira vetää sitä niin täysillä, että tapaturmia sattuu. Vaikeita päätöksiä ja vaikeaa on jo pitää koiraa tauolla hyppimisestä. Niin paljon kivoja koulutuksia ja epiksiä tarjolla. Pakko vaan takoa päähänsä, että maltti on valttia. Tauko tekee muutenkin varmaan hyvää ja pitkään PK-lajeja harrastaneena talvi voidaan keskittyä siihen mihin ennenkin: vähemmän treenejä, enemmän ja pidempiä lenkkejä. Kokoajan takaraivossa pidän myös ajatusta siitä, että mikäli näissä lajeissa riskit loukkaantumiseen ovat liian isot, niin Jekku tulee keskittymään TOKOon.
Joskus miettii, että onko sitä tullut jo ylitarkaksi noiden koirien fyysisen hyvinvoinnin tarkkailussa, teenkö vääriä havaintoja, ylireagoinko? Kun Mantaa kuntoutti ja tarkkaili kolme vuotta, niin jäikö se päälle? Toisaalta jos koira menee makkariin, kun treenikamppeet pakataan tai vie korvat taakse ja hännän alas kesken agilitytreenin, niin aika selviä merkkejä ne ovat siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Ja yhä enemmän olen koirien (ja hevosten) kohdalla sitä mieltä, että haluttomuuden / tasoon nähden heikon suorituksen takana ei ole huono/heikko luonne tai letkupäisyys vaan ihan kipu tai vaiva, joka joko selviää joskus tai sitten ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti